Tietojasi kerätään ja käytetään – tätä on tietoyhteiskunta

Meitä on taas muistutettu siitä että isoveli valvoo. Pilaantuneita oliiveja jäljitettäessä kävi ilmi, että Kesko saa kahden erillisen rekisterin tietoja yhdistelemällä selville, kuka on ostanut tätä tuotetta – olettaen että ostaja on käyttänyt plussakorttia.

Hieno juttu, näin estetään uudet sairas- ja kuolemantapaukset! Tai vaihtoehtoisesti: Karmivaa, ostokäyttäytymiseni on tosiaankin tarkasti tiedossa! Vaikuttaa kuitenkin siltä että suurimmalle osalle kuluttajia tämä ei tullut yllätyksenä, pelin henki on ollut tiedossa.

Toinen samantyyppinen keskustelu on ollut käynnissä liittyen tietulleihin. GPS-seurantaan perustuva tietullijärjestelmä on nostettu uudestaan esille vakavasti otettavana vaihtoehtona. Tämä on omiaan nostamaan joidenkin verenpainetta. Eihän se käy laatuun että valtio seuraa itse kunkin autollaan ajamia reittejä! Puuttumatta tämän keskustelun epäloogisuuksiin, tässäkin on kyse siitä, että meihin ja meidän toimintaamme liittyy tietoja jotka ovat jollekin toiselle taholle – yksityiselle tai julkiselle – tarpeellisia ja arvokkaita, ja niitä tietoja halutaan kerätä.

Oleellista on havaita, että kyse on eräänlaisesta kaupankäynnistä. Meidän henkilökohtaisilla tiedoillamme on arvoa, ja me luovutamme tietoja toisille korvausta vastaan. Korvaus voi olla rahaa (alennuksia, tarjouksia) tai paremmin toimivaa julkista palvelua. Oleellista on myös ymmärtää, että tämä kaupankäynti  on tietoyhteiskunnalle välttämätön, perustavaa laatua oleva prosessi.

Jatkossa vaatimukset vain lisääntyvät, samalla kun ihmisten odotukset julkisilta ja yksityisiltä toimijoilta saatavien palvelujen tason suhteen nousevat. Julkisten palvelujen osalta kyse on myös tehokkuudesta ja kustannuksista. Jotta palvelut voitaisiin kohdistaa oikein, julkisen vallan on tiedettävä entistä enemmän asiakkaistaan. Jos haluamme joustavia, edullisia, yksinkertaisia ja meille räätälöityjä palveluja, joudumme siis jatkossa luovuttamaan tietojamme yhä useammin ja yhä laajemmin.

Ongelmana nykytilanteessa on se, että kukaan ei hallitse kokonaisuutta – eivät tietojen käyttäjät eivätkä tietojen omistajat eli me itse. Ei ole olemassa yhtenäistä tapaa kerätä ja hallita tietoja. Kukaan ei tiedä mitä tietoja hänestä missäkin rekisterissä on, ei edes sitä, missä kaikissa rekistereissä tietoja on. Jokainen tietoja kaipaava kerää niitä tahoillaan toisistaan riippumatta ja tietämättä. Eikä meillä ole mitään keinoa valvoa tai edes tietää, miten tietojamme käytetään. Tämä on omiaan aiheuttamaan epävarmuutta ja vastustusta.

Nykytyylillä emme voi loputtomiin jatkaa. Koska yhteiskunta joutuu keräämään ja haluaa kerätä yhä enemmän tietoja kansalaisista ja kuluttajista, joudumme kehittämään menetelmät, joilla se voidaan tehdä hallitusti ja turvallisesti, niin että itse kukin tietää mitä tietoja hänestä on missäkin ja miten niitä käytetään. Mallia voi hakea vaikka pankkitoiminnasta; tarvitsemme siis toimivan tietopankkijärjestelmän. Hyvänä puolena tässä on se, että tieto ei kulu eikä vähene käytettäessä – toisin kuin raha. Päinvastoin, useimmiten tiedosta on hyötyä tai iloa vasta kun se jaetaan.

On myös oltava mahdollisuus olla jakamatta tietojaan enemmän kuin mitä yhteiskunnan legitiimit vaatimukset edellyttävät. Ne jotka näin päättävät tehdä, joutunevat sitten tyytymään huonompiin ja kalliimpiin palveluihin.

Alamme nähdä vilauksia siitä, mitä ”tietoyhteiskunta” oikeasti tarkoittaa.