Vierasblogaus: Uusi bisneslogiikka, tutkimus ja innovaatiot

Lueskelin pääministerin johtaman Tutkimus- ja innovaationeuvoston linjausta  “Uudistuva Suomi: tutkimus- ja innovaatiopolitiikan suunta 2015-2020″. Linjauksessa on paljon tavaraa ja aihealuetta on käsitelty kattavan monipuolisesti.

Tällaisten linjausten teko on äärimmäisen hankalaa ja dokumentti ei ole huono. Toisaalta siitä jää kuva toiveiden tynnyrinä ja toiveiden toteuttamisesta jää pelottavan hämmentävä kuva. Hämärän peittoon jäävät esimerkiksi mitä oikeasti tarkoitetaan sellaisilla osin ristiriitaisilla käsitteillä kuten erikostuminen / rajojen ylittäminen, korkeatasoinen tutkimus / tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus tai julkisen vallan tehostaminen / innovaatioiden edistäminen. Yksi mieltäni askarruttava kysymys koskee jo sitä, millaista tutkimusta tulisi tukea muuttuvassa maailmassa.

Lähdetäänpä tarkastelemaan bisneslogiikan muutosta tutkimuksen määrittelyn pohjaksi. Vielä parinkymmenen vuoden takaisten käsitteiden kuten klusterit, arvoketjut ja ydinosaamiset hyödyllisyys taloudellisen ajattelun pohjana alkaa olla henkitoreissaan. Kuitenkin vielä Nokian nousu tapahtui tuossa entisessä maailmassa. Maailma rakentui pitkälti siinä ympäristössä, jossa tiedettä tehtiin yliopistoissa sekä tutkimuslaitoksissa ja näitä tuloksia sovellettiin yritysten tuotekehitysosastoilla ja viimein tuotteet saavuttivat kuluttajan. Tämä malli on vaarassa, sillä tunnettu innovaatiotutkija von Hippel jopa ennustaa yritysten T&K-osastojen häviävän lähitulevaisuudessa uuden bisneslogiikan vuoksi.

Internet-talous on nimittäin muuttanut tilannetta merkittävästi: uuden bisneslogiikan ydintermejä ovat ekosysteemit, kehitysalustat, lähiteknologiat, arvoverkostot, joukkoistaminen jne. Dataa ja toimijoita on verkossa valtavasti ja kyse on ympäristön oikeanlaisesta hyödyntämistä kokeilevissa prosesseissa enneminkin kuin tieteellisestä ongelmanmäärittelystä ja siihen liittyvästä perinteisestä tieteellisestä prosessista.. Perinteiset tutkimusmallit ovat monessa tilanteissa auttamattoman hitaita eikä niissä ole totuttu tarvittaviin kokeileviin monimutkaisten informaatiovirtojen ja toimijoiden hallintaan. Alla oleva DIGILE Oy:n diasarjasta otettu kuva havainnollistaa tilannetta.

 

Edellä oleva juoksutus tähtää sen ymmärtämiseen, kuinka tärkeää on ymmärtää, millaista ”huippututkimusta” tarvitsemme nykyaikana edistääksemme innovaatiotoimintaa. Tarvitsemme edelleen ilman muuta alempaa polkua noudattavia prosesseja, joista syntyy innovaatioita pitkällä tähtäimellä. Mutta missä on tila ylemmän tien tutkimukselle? Kuinka Suomen akatemia suhtautuu tällaiseen tutkimukseen? Esimerkiksi Tekes vaatii SHOK:ien (strategisen huippuosaamisen keskittymät) hankkeilta tutkimuksellisuutta. Valitettavasti kuitenkin lähes ainoana tutkimuksellisuutena tunnutaan hyväksyvän kuvion alemman polun tie. Näin ei saisi olla, vaan myös kokeileviin prosesseihin olisi panostettava tutkimuksellisesti, jotta innovaatioita syntyisi.

Miksi näin ei tehdä? Uskon, että käytäntöä lähellä olevaan tutkimukseen liittyvä viitekehys puuttuu politiikkaa suuntaavien ja rahoitusta myöntävien ihmisten päistä. Kuitenkin tälle on luonut pohjaa jo filosofi ja fenomenologi Husserl 1800-luvulla  jakamalla tieteen eksaktiin ja ankaraan suuntaukseen. Eksaktia tiedettä ohjaavat teoria ja perinteiset tieteelliset menetelmät, ankaraa käytäntö kaikessa ankaruudessaan. Käytäntölähtöiselle tutkimukselle on myös tämän jälkeen luotu mielestäni kestävä pohja, mutta se on valitettavasti jäänyt niin keskusteluissa kuin rahoituksessakin pieneen marginaaliin.

Väitän, että yksi tärkeimmistä tutkimus- ja innovaatiopolitiikan tehtävistä on internet-talouden vaatiman tutkimuksen linjaaminen ja sen toteuttamien myös käytännössä. Nyt tätä ei ole valitettavasti tehty.

Kirjoittajasta: Vesa Harmaakorpi on Lappeenrannan teknillisen yliopiston Lahti School of Innovationin innovaatiojärjestelmien professori. Lisäksi hän on DIGILEn hallituksen jäsen. Yllä oleva blogaus on julkaistu aikaisemmin Harmaakorven Innosusi-blogissa

Innovaatioita ekosysteemissä

Blogauksen otsikko yhdistää kaksi sanaa joita toistetaan nykyään mantranomaisesti: innovaatio ja ekosysteemi. I-sana ja e-sana esiintyvät lähes jokaisessa puheessa ja esitelmässä, joissa puhutaan talouden uudistamisesta ja uuden kasvun hakemisesta. Ne alkavatkin jo banalisoitua, mikä on huono juttu, koska kyse on oikeasti tärkeistä asioista.

Tartun tällä kertaa e-sanaan. Ekosysteemien nimeen vannovat ja niihin toivonsa asettavat monet. Pyritään  erilaisin toimin luomaan ekosysteemejä, joissa innovaatiot kukoistavat ja uudet ideat löytävät nopeasti reitin kasvavaksi liiketoiminnaksi. Pahoin kuitenkin pelkään, että monetkaan eivät ole pysähtyneet miettimään mitä termi ekosysteemi oikein pitää sisällään, ja erityisesti miten ekosysteemitoiminta eroaa perinteisistä yhteistyön malleista. Ennen kaikkea pelkään, että monen mielessä kangastelee hyvin perinteinen toimintamalli, jolle vain annetaan muodikas nimi.

Suuryritysten perinteinen toimintatapa on ollut alihankintaverkosto. Tässä suuri yritys päättää jostain isosta kehitys- tai liiketoimintatavoitteesta, johon se tarvitsee ulkopuolisten yritysten apua. Sitten se pilkkoo tavoitteen pieniin, yhdeltä yritykseltä ostettaviin palasiin ja hankkii nämä erikseen. Kukaan alihankkija (tai partneri, kuten eufemismi kuuluu) ei näe eikä tiedä mitään kokonaisuudesta ennen kuin se tulee julkiseksi. Päämies myös kantaa suurelta osin taloudellisen riskin.

Tässä ei ole kyse ekosysteemistä. Suuri yritys ei pääse hyötymään alihankkijoiden innovatiivisuudesta, koska se määrittelee jo etukäteen mitä haluaa ostaa. Alihankkija ei pääse toteuttamaan koko potentiaaliaan, koska se ei tiedä kokonaisuudesta mitään. Kaiken yllä leijuu salailun varjo. Toiminta on hidasta ja jäykkää, ja keskustelut painottuvat sopimuksiin ja niiden tarkkaan toteuttamiseen.

Ekosysteemitoiminta edellyttää laajempaa avoimuutta. Jotta suuri yritys pääsisi hyötymään pienempien toimijoiden innovatiivisuudesta, sen on pystyttävä jollakin tasolla kertomaan avoimesti, mitä tavoittelee. Vastavuoroisesti pienemmät yritykset joutuvat kantamaan osan riskistä. Jaetun riskiin vastapainoksi kaikki toiminnan osapuolet tuovat jotakin yhteiseen pöytään, josta kaikki pääsevät nauttimaan.

Ekosysteemitoiminnassa on kyse jakamisesta – sekä riskin että tulosten jakamisesta. Kun ideat ja toimintatavat pääsevät vapaammin leviämään, syntyy nopeammin sekä innovaatioita että tulosta. Ekosysteemitoiminnan syvin olemus on se, että yritykset luovat yhdessä itselleen uutta liiketoimintaa. Englannin kielessä on tälle hyvä ilmaisu, jolle en vielä ole nähnyt napakkaa suomennosta: co-creation.

Tämä edellyttää ajattelun ja asenteiden muutosta verrattuna perinteisiin toimintatapoihin. On päästävä eroon turhasta salailusta ja ylhäältä ohjatuista alihankintaketjuista. Suomalaisen yrityksen pahin kilpailija ei ole naapuriyritys vaan maailma, ja globalisaation haasteeseen voidaan vastata vain avoimen yhteistyön innovaatiokulttuurilla, joka perustuu aitoon ekosysteemiajatteluun.

Innovaatiohöttöä

Innovaatiohöttöä. Sana pisti korvaan radiossa hiljan. Termi sisältää sen verran vahvan arvolatauksen että se pani ajattelemaan. Puhutaanpa siis i-sanasta.

Ensin on todettava, että monien vastaavien termien tapaan innovaatio on moniselitteinen sana. Itse ajattelen, että innovaatio tarkoittaa tuotteistettua tai kaupallistettua, ja sitä kautta hyödynnettäväksi tehtyä ideaa tai keksintöä. Mutta ei mennä sen syvemmälle semantiikkaan.

Sanaa kuitenkin käytetään ja ymmärretään tavoilla, joista on haittaa.

Ensimmäinen ongelma on elitismi. Innovointi kuuluu juhlapuheisiin, mietintöihin ja strategioihin. Sitä kuuluu kannattaa ja ehkä jopa tukea, mutta ei se niin tärkeää ole. Paljon tärkeämpää on miettiä työpaikkoja ja sosiaalikuluja.

Toinen väärinkäsitys on mystifiointi. Innovointi käsitetään keksijöiden ja nörttien puuhasteluksi, joka tapahtuu suljetuissa laboratorioissa ja jota ei voi ymmärtää. Sen ajatellaan olevan jollakin hämärällä tavalla hyödyllistä, mutta ei missään tapauksessa tärkeää – eihän se ole oikeaa tuottavaa työtä.

Kolmas, edellisille tavallaan vastakkainen ilmiö on banalisointi. Innovatiivisiin tuotteisiin törmää marketissa ja kodinkoneliikkeessä. Mainokset eivät kainostele käyttää termiä kaikista uutuuksista. Lähes mikä vain voi olla innovaatio.

Kaiken tämän keskellä ei ole ihme, että kaikki puhe innovaatioista on helppo kuitata innovaatiohöttönä. Tässä ollaan vaarallisella tiellä.

Innovointi on kuitenkin yritysten, julkisen sektorin ja koko kansakunnan kannalta oleellisen tärkeä prosessi, jota ilman taloudellinen, sosiaalinen ja henkinen kehitys loppuu. Se on niin tärkeää, että valtion pitäisi panostaa siihen muutenkin kuin verorahaa jakamalla. Monet puristit tosin ovat sitä mieltä, että innovointi kuuluu yrityksille ja parasta, mitä valtio voi tehdä, on pitää näppinsä erossa – raha tosin kyllä kelpaa.

He ovat väärässä.

Suomalainen koulutusjärjestelmä on kansakuntamme merkittävä saavutus josta voimme syystä olla ylpeitä. Suomalainen innovaatiojärjestelmä pitää saattaa samalle tasolle.

Itse asiassa sanan “järjestelmä” käyttäminen nykytilanteesta on kyseenalaista. Nyt jo toki on olemassa erilaisia tapoja kanavoida julkista rahaa innovaatiotoimintaan. Järjestelmäksi tätä ei kuitenkaan vielä voi kutsua.

Ja kyllä, on täysin mahdollista luoda järjestelmä joka toimii ilman turhaa byrokratiaa.

Se vaatii vain innovointia.

Liiallinen personointi on uhka innovaatioille

Personointi on päivän sana monissa palveluihin ja kuluttamiseen liittyvissä yhteyksissä. Erityisesti tämä koskee digitaalisia palveluita, jotka yrittävät erottua toisistaan yhä kehittyneemmillä tavoilla kohdistaa ja räätälöidä palvelu juuri sinulle. Hiljan julkistettu Sanoma Oy:n Flou-palvelu pyrkii – kuinka ollakaan – samaan: yhtiö haluaa luoda ”kokonaan uudenlaisen personoidun palvelun, joka oppii käyttäjänsä mieltymykset ja mukautuu niihin”.

Monissa tapauksissa tämä on, olettaen että personointi toimii riittävän hyvin, sekä hyödyllistä että tavoiteltavaa. Mutta tässä voi piillä vaarojakin. Liian pitkälle menevästä personoinnista voi olla haittaa innovaatioille.

Innovoinnin yksi oleellinen osatekijä on avoin mieli ja tilan antaminen sattumalle. Jotta voisi keksiä jotakin uutta, pitää nähdä joku tuttu asia uudella tavalla tai havaita jotakin jota ei ole ennen havainnut. Koskaan ei voi etukäteen tietää mistä uusi idea päähän putkahtaa. Liian pitkälle viety personointi on uhka näille ilmiöille.

Jos ympäröimme itsemme vain sellaisilla asioilla ja ihmisillä, jotka tukevat olemassa olevia käsityksiämme ja mieltymyksiämme, tulemme samalla väkisin kaventaneeksi sekä maailmankuvaamme että ymmärrystämme. Samalla pienennämme oleellisesti mahdollisuutta nähdä tai löytää jotakin meille uutta – eli innovoida.

Tässä kohtaa joku voi tietenkin muistuttaa, ettei kaikkien tarvitsekaan innovoida. Tämä on paitsi väärä myös vaarallinen näkökulma. Yhteiskuntamme voi olla vain juuri niin dynaaminen ja avoin (eli kehityskykyinen) kuin sen jäsenet ovat. Luonnollisesti vain osa kansalaisista haluaa ja kykenee aktiivisesti tuottamaan ja tuotteistamaan innovaatioita. Mutta näidenkään kehittämillä innovaatioilla ei ole mahdollisuuksia, ellei kansalaisten yleinen asenne ole innovaatiomyönteinen.

Liian pitkälle vietynä personointi uhkaa luoda meille kullekin oman mikrokosmoksemme, jonka sisään eivät uudet ajatukset pääse. Vaikka emme näin pitkälle menisikään, jo se, että liikumme tähän suuntaan, on vaarassa heikentää yleistä innovatiivisuutta. Innovatiivisuus on paitsi yksilöiden myös yhteiskuntien ominaisuus. Yhteiskunnan innovatiivisuuden väheneminen syystä tai toisesta johtaa pysähtyneisyyteen ja lopulta apatiaan.

Kasvua, aitoa kasvua

Tätä yhteistä Eurooppaamme sekä sitten omaa Suomea vaivaa sama tauti. Oikeata, aitoa kasvua puuttuu.

Se, mitä ei puutu, on joukko toimia, joilla mahdollistetaan joko innovaatio tai kilpailukyky. Eurooppa on pullollaan tutkimusohjelmia, joilla mahdollistetaan parempi innovaatioiden synty tai tiiviimpi ja yksinkertaisempi yhteistyö yritysten ja yliopistojen välillä. Itse innovaatioista ei vastaa kukaan eikä se kuulu kenellekään paitsi yleisenä odotuksena yrityksille. Lopulta yritykset ovat sitten yksin kukin edistämässä vain omaa asiaansa ja sitten ihmetellään, että kuinka ei synny voimakasta yhteistä tahtotilaa.

Suomi on koettanut ajaa yhteistä eurooppalaista tahtotilaa edistämällä digitaalisten markkinoiden avaamista. Ja kyllähän asia on yhteisellä eurooppalaisella agendalla, ellei Merkelin kännykän salakuuntelu tai muu akuutti asia kiilaa sen ohi. Ja kun digitaaliseen yhteismarkkinaan sitten tartutaan, niin ensi töiksi pitää alkaa harmonisoida lainsäädäntöä ja itse asiassa käyttää monta vuotta siihen, että mahdollistetaan digitaalisten palveluiden markkinan synty. Samaan aikaan amerikkalaiset yhtiöt vain kasvattavat omia palveluitaan myös Euroopassa.

Mahdollistamisen sarjassa Suomessa onnistuttiin ja ihan ansiokkaasti saamaan aikaan keskitetty tuloratkaisu, jota kaikki kiittelevät. Sen ansioita ovat maltillisuus, parin vuoden selkeä näkymä ja läheisiin kilpailijamaihin verrattuna Suomen kilpailukykyä parantava vaikutus. Tästä uutisesta tullaankin sitten arkeen heti maanantain 28.10.2013 Kauppalehden paperiversiossa, jossa kerrotaan otsikossa, että ”Kulukuuri petraa tuloksia” ja sitten itse tekstissä, että liikevaihdot polkevat paikoillaan elleivät jopa alene.  Aito kasvu puuttuu ja odotamme, että markkina Euroopassa tai jossain muualla maailmassa piristyy ja tuo tullessaan marginaalista kasvua myös Suomeen, jonka kilpailukyky on nyt hieman parempi.

Onko maailma siis valmis? Vai onko niin, että Suomessa ei voida riippumattomasti keksiä, miten kehitystä ja kasvua viedään eteenpäin? Kuka saattoi meidät istumaan tähän tervatulle sillalle, josta ei päästä uuteen lentoon? Eikö kasvua maailmassa ole?

Tunnetusti Internet-talous kasvaa maailmalla ja digitaalisuus etenee. DIGILEn viesti on, että Internet-talous tulee aiheuttamaan murroksen kaikilla toimialoilla.  Se siis tarjoaa kasvun mahdollisuuksia ajoissa heränneille toimijoille tai sitten pakottaa saneerausten kierteeseen hitaasti reagoivat toimijat. Nyt sekä Eurooppa että Suomi reagoivat aivan liian hitaasti tähän murrokseen ja jos meno ei muutu, olemme seuraavat kymmenen vuotta saneerauskierteessä muualta tulevan pääoman rakentaessa digitaalista palveluista globaalia liiketoimintaa.

Ainoa asia, mikä tämän muuksi muuttaa ovat aidot investoinnit globaaleihin digitaalisten palveluiden liiketoimintoihin nyt kun Suomessa on vielä mahdollisuus investoida. Samalla on kysymys siitä, investoidaanko jo olemassa olevan laajentamiseen vai investoidaanko Internet-talouden ja siis tulevaisuuden oikeaan kasvuun.

Nyt kun erilaiset edellytykset ovat olemassa on mahdollista luoda aitoa yrityskohtaista kilpailuetua ja siirtyä pelissä uudelle tasolle. Kaiken mahdollistamisen hyödyntäminen siten kuin kaikki muutkin sen tekevät, ei tuo ylivoimaista kilpailuetua. Vain omat rohkeat valinnat tekevät sen. Ne ovat avain aitoon kasvuun.

Pilvi ja suoran toiminnan innovaatiotalous

Cloud software -ohjelman lähestyessä loppuaan pilvi-ilmiöstä näkyy itselleni päällimmäisenä kokemus siitä, miten pilviä rakennetaan, kokeillaan ja siirretään käyttöön – eikä vain suunnitella. Ohjelmassa tähdättiin suomalaisten yritysten kannalta merkityksellisiin pilvivarantoihin, vihreistä konehuoneista käyttäjäkokemuksiin. Samalla päästiin yksittäistä yritystä laajemmin tutkimaan, kehittämään, kokeilemaan ja kaupallistamaan tuollaisia varantoja. Tämä tapa toimia oli yhtä tärkeä kuin työn varsinaiset tulokset.

Emme silti ratkoneet ongelmia mcgyvermaisesti, eteen tulevista tilanteista selviytymisen taktiikalla. Luotettava, skaalautuva ja käytettävä  pilvi-infrastruktuuri pysyi pilviohjelmistojen kehitysprosessin lisäksi monia erilaisia mahdollisuuksia vakauttavana ja varmentavana seikkana.

Cloud software -ohjelmassa suora toiminta on johtanut, vain muutamia esimerkkejä mainitakseni, muun muassa Tiedon uuteen pilvialustaan Tieto Open Application Suite (TOAS). Se perustuu avoimeen koodiin ja toimii monissa eri kohdeympäristöissä, ja sen päälle voidaan integroida myös pilviaikaa edeltäneitä sovelluksia. Elektrobit ja VTT puolestaan demonstroivat pilviperustaisia telematiikkapalveluja. Oulun yliopiston tutkimusryhmä taas löysi ohjelmassa kehitetyllä Radamsa -työkalulla runsaasti haavoittuvuuksia selaimista.

Ohjelman ketterästä innovaatiosyklistä tulikin melkein normi Digilen ohjelmissa. Tällainen kvartaalitalouden tunkeutuminen tutkimustyöhön oli minusta sekä kivaa että tehokasta. Tilaisuuteen tarttumisen ja pitkäjänteisyyden välillä nähdään usein ristiriita, mutta liiketoiminta ja innovaatiotkin rakentuvat itse asiassa episodeista. Juuri tällaiset episodit veivät pilvi-innovaatioita rutkasti eteenpäin ja tuottivat sekä aiottuja ja kaivattuja varantoja että tieteellisiä tutkimustuloksia, kuten kuuluu.

Ehkä eniten minua kuitenkin on ilahduttanut, ettei kukaan ole voinut paeta ohjelman neljännesvuositahtia ja olla avaamatta sekä tulosaineistoja että itseään muiden asianosaisten ja kolmansienkin osapuolten ulottuville. Ei liiketoimintaakaan ei ole koskaan voinut harjoittaa ilman asiakaskontakteja ja muuta yhteistyötä – sama on havaittavissa yhä selvemmin innovaatioiden maailmassa. Tämän järjestäminen tehokkaasti ja avoimesti saattaa olla yleisemmin seuraavan sukupolven innovaatioperustaisen liiketoiminnan haaste. Ehkäpä FORGE ja vastaavat ovatkin tulevien ”tutkimusohjelmien” ympäristöjä, eli innovaatioiden suunnittelutaloudesta siirrytään suoraan toimintaan.

Asiakkaat tyytyväisiä investoimaan Suomeen

On ollut mielenkiintoista seurata suomalaisen innovaatiojärjestelmän kehitystä ja olla mukana siinä rakentamassa yhtä sen uutta osaa eli SHOK-yhtiötä TIVITiä. Suomi elää osaamisesta ja innovaatio on tapa hyötyä kaupallisesti uudesta osaamisesta.  (Schumpeterin mukaan innovaatiot ovat talouden kasvun keskeisin käyttövoima.)

Innovaatiojärjestelmää mittaavien vertailujen tulos on Suomen osalta toistuvasti hyvä. Suomi on aina kymmenen kärjessä. Niinhän Suomi on koulutusjärjestelmää mittaavien Pisa-tutkimustenkin osalta ja niistä olemme ylpeä. Innovaatiojärjestelmän mittaustuloksista pitäisi samoin olla ylpeä.

Innovaatiojärjestelmä ei sekään kestä ajan hammasta muuttumattomana vaan sitä pitää kehittää. Ja tätäkin Suomi tekee. Suomi kehittää korkeakoululaitosta, on perustanut innovaatiokorkeakoulun eli yhdistänyt kolme korkeakoulua Aalloksi ja on käynnistänyt SHOKit. Tällä kaikella pyritään pitämään huolta siitä, että Suomi elää jatkossakin osaamisesta.

Aallon perustaminen oli monella tapaa radikaalia ja SHOK-konsepti on aivan oma uusi suomalainen innovaatio, jolla on otettu edelläkävijyys innovaatiojärjestelmän kehittämisessä. Samanlaista konseptia ei maailmalta löydy ja se herättää myös kiinnostusta niiden piirissä, jotka maailmalla innovaatiojärjestelmiä kehittävät. Näin vaikka konseptia ei ole yritetty erityisemmin markkinoida.

SHOK-konseptissa päävastuu osaamisen kehittämisestä on yrityksillä. Mitään ei tapahdu, jos yritykset eivät ole valmiita panostamaan ensin. Kun panostamisen kohde on valittu, aina on tähän mennessä löytynyt suuri joukko yrityksiä toteuttamaan hankkeita ja on löytynyt korkeakouluja ja tutkijoita, joiden osaamisen yritykset näkevät tutkimushankkeissa oleellisiksi ja jotka itse näkevät mahdollisuuksia tehdä omaa työtään näissä hankkeissa. Sitten Tekes on ollut valmis toteuttamaan näitä ryhmähankkeita omien kriteeriensä pohjalta. Marssijärjestys on aina tämä.

Kaiken tavoite on, että syntyy uutta osaamista, josta syntyy uutta liiketoimintaa ja uutta kasvua sekä työpaikkoja. Näin sitä nykyaikana syntyy, yhdessä tehden ja niin, että tulokset virtaavat nopeasti tuotteissa, palveluissa ja ratkaisuissa markkinoille siten kun yritykset niitä haluavat hyödyntää.

Tehty SHOK-evaluaatio kertoo, että yritykset ovat tyytyväisiä. Hemmetti, asiakkaat ovat tyytyväisiä, kun konsepti toimii, niin kuin pitää.  Ja asiakkaat haluaisivat kasvattaa toimintaa. TIVITIssä joudumme joka vuosi leikkaamaan hankkeiden kokoa rajustikin, jotta pysymme Tekes-allokaation rajoissa ja itse asiassa yritysten suhteellinen osuus rahoituksesta kasvaa pienin askelin vuosi vuodelta. Onpa mukana kansainvälisiä toimijoita, jotka eivät edes saa Tekes-tukea.

SHOK-konseptin missio suunniteltiin erilaiseksi kuin vaikkapa Suomen Akatemian missio. Näin tehtiin, jotta innovaatiojärjestelmä kehittyisi ja rikastuisi. Täyttääkö SHOK-konsepti Suomen Akatemian mission? Ei täytä. Miksiköhän? Myös Tekesin portfoliossa on erilaisia rahoitustuotteita ja niillä omat roolinsa.

Tärkeimmällä mittarilla eli asiakastyytyväisyydellä mitaten siis SHOK-konsepti on onnistunut; elinkeinoelämä ja yritykset ovat tyytyväisiä. Hirmuisen positiivista on se, että suomalaiset yritykset investoivat suomalaisen osaamisen kehittämiseen Suomessa SHOK-konseptin kautta. Reaalitalouden viesti on, että ne haluaisivat lisätä investointejaan tällä mallilla. Mitäs muita investointeja yritykset ovat lisäämässä Suomessa?

Suomi on siis onnistunut innovaatiojärjestelmän kehittämisessä! Kysymys oikeastaan kuuluu, onko se onnistunut evaluointiosaamisen kehittämisessä, kun evaluoinnin jälkeinen keskustelu ei näytä tavoittavan oleellista!

 

Ideat ovat yliarvostettuja

Mikä tekee ideasta hyvän? Milloin idea on innovatiivinen? Mistä ja miten löytäisimme lisää hyviä ideoita?

Tällaisia kysymyksiä pohditaan monella taholla, ja paljon aikaa ja energiaa käytetään Sen Loistavan Idean metsästykseen. Meitä pusketaan olemaan innovatiivisia ja luovia.

Mutta onko kaikessa tässä mitään ideaa? Olemme eräänlaisen ideakultin pauloissa. Yksi ilmentymä tästä ovat hissipuhetilaisuudet (pitching), joissa aloittavat yrittäjät esittelevät liikeideoitaan sijoittajille.

Pois se minusta, että mitenkään väheksyisin startup-toimintaa, joka on monella lailla elähdyttänyt suomalaista yrityskenttää ja on viime vuosien ilahduttavin ilmiö. Silti tästä paistaa ideakultti, sillä kovasti huomiota kiinnitetään nimenomaan yritysideoihin ja niiden määrään. Tässä mietitään enemmän suppilon täyttämistä kuin sitä, miten suppilo saataisiin läpäisemään paremmin.

Väitän, että tärkeämpää kuin idea on sen toteutus. Väitän jopa, että huonoja liikeideoita ei ole olemassakaan. On vain epäonnistuneita toteutuksia.

Tarvitsee vain katsoa ympärilleen ja havaita miten hölmöistä ja triviaaleista ideoista on tehty ja tehdään kannattavaa liiketoimintaa. Lisäksi useimmat ideat tarvitsevat useita toteutuksia ennen kuin löytyy se oikea resepti, jolla idea saadaan toimivaksi bisnekseksi. Google ja Facebook eivät suinkaan olleet ideansa ensimmäisiä toteuttajia. Mikä tahansa idea voidaan sössiä huonolla toteutuksella.

Meillä ei siis ole pulaa ideoista. Maailma on koko ajan täynnä bisnesmahdollisuuksia, niitä löytyy joka nurkan takaa ja niitä piileksii kaikissa tilanteissa. Harvassa ovat ne työpaikkojen lounas- tai kahvipöytäkeskustelut, jossa ei joku esittäisi jotain bisnesideaa.

Pulaa ei ole myöskään rakennusaineista. Maailma on täynnä valmista ja toimivaa teknologiaa josta voi rakentaa vaikka mitä. Tästä ovat hyvänä osoituksena hackathon-tilaisuudet, joissa tiimit luovat annetusta ideasta parhaimmillaan parissa päivässä hämmästyttävän valmiita tuote- tai palveluprototyyppejä.

Laadukkaaseen ja oikeaan osuvaan toteutukseen tarvitaan ensinnäkin toteuttajat eli ihmiset jotka ovat halukkaita ottamaan jonkun idean ja yrittämään muuttaa sen kannattavaksi liiketoiminnaksi. Toiseksi tarvitaan näkemystä, viisautta, ymmärrystä tai vain hyvää tuuria nähdä ja valita se toteutusvaihtoehto joka sopii käsissä olevalle idealle. Käytännössä tämä joudutaan hakemaan kokeilemalla. Useista mahdollisista toteutuksista vain osa on sellaisia että ne johtavat kussakin tilanteessa kannattavaan liiketoimintaan riittävän nopeasti. Nämä toteutusikkunat elävät ja muuttuvat jatkuvasti, ne ovat ikään kuin joukko polkuja, joita avautuu ja sulkeutuu edessämme. Minkä polun valitset? Ja miksi?

Huomaamme että olemme syvien vesien äärellä. Ensimmäinen ongelma (mistä yrittäjät) on ratkaistavissa – kuumana käyvä startup-villitys on tässä merkittävänä apuna. Onko toinen haaste sitten ratkaisematon? Voi olla että oikean toteutuksen löytäminen on puhtaasti yrityksen ja erehdyksen varassa (joskaan en ole tästä vakuuttunut). Siinäkin tapauksessa ehkä voisimme löytää keinoja tehostaa kokeiluvaihetta. Mutta yhtä lailla voisi olla mahdollista löytää tapoja parantaa valintojen osumistarkkuutta alunperinkin. Auttaako tekoäly? Suosituskoneet? Data-analyysi? Sosiaalinen media?

Uskon että tätä pullonkaulaa voidaan avata jos sen olemassaolo tunnustetaan ja sille yritetään oikeasti tehdä jotain. Ensin on kuitenkin lakattava palvomasta ideoita.

Eläköön epävarmuus!

Epävarmuuden poistamisesta on tullut yksi yhteiskunnan vahvoista trendeistä. Tämä heijastelee yleisinhimillistä turvallisuuden tarvetta. Riittävä turvallisuuden taso onkin välttämätöntä yhteiskunnan kehittymiselle ja elintason nousulle. Kriittinen sana on riittävä. On syytä muistaa, ettei epävarmuutta voi täydellisesti nollata. Ja jos sen vähentämiseen panostetaan liikaa, kehitys pysähtyy. Itse asiassa epävarmuus on kehityksen välttämätön edellytys.

Ilman epävarmuutta elämä olisi myös tylsää. Jos koskaan ei tapahtuisi mitään yllättävää, elämästämme muodostuisi huonoimman luokan saippuaooppera – ennalta arvattavia, merkityksettömiä tapahtumia. Eikä edes pikakelausnappia missään. En usko, että kaikkein turvallisuushakuisimmatkaan meistä kokisivat tällaisen elämän mielekkääksi. Yllätykset, serendipiteetti, ovat elämän suola.

Olen havainnut merkkejä siitä, että liike-elämässäkin mennään liian pitkälle epävarmuuden vähentämisessä. On selvää, että kun yrityksen talous on ahtaalla, sen riskinottokyky ja -halu laskee. Liiketoimintaa ohjaavaksi voimaksi tulee virheiden välttäminen: tehdään sitä, minkä uskotaan historiatiedon valossa olevan toimivaa ja tuottavaa. Myydään nykyisille asiakkaille nykyisiä tuotteita; kehityspolkuna tavoite myydä niitä halvemmalla. Tämä on ymmärrettävää, mutta lyhytnäköistä. Lisäksi se tulee helposti tavaksi, ja jos siitä ei pääse eroon, edessä on rappio.

Toisella lailla trendi näkyy vaikkapa projektitoiminnassa. Epäonnistumisen riskin minimoimiseksi hankkeisiin rakennetaan toinen toistaan raskaampia ja monimutkaisempia laadunvarmistus- ja kontrolliprosesseja. Kustannukset kasvavat, ja ihmisten energiasta yhä suurempi osa menee tuottamattomaan työhön. Eikä kukaan voi olla innovatiivinen, jos joutuu joka välissä miettimään, miten tämäkin voi mennä pieleen ja miten se estetään.

Aina kun tekisi mieli olla vieläkin vähän varmempi jostain, on hyödyllistä miettiä, mikä on varmuuden maksimoinnin looginen lopputulos.

Ainoa keino välttää epäonnistuneet kehitysprojektit on lakata tekemästä niitä.
Ainoa keino estää kiville menneet tuoteuudistukset on olla uudistamatta tuotteita.
Ainoa keino välttää hukkaan heitetyt tutkimusrahat on olla rahoittamatta tutkimusta
.

Voisimme toki Suomessa menetellä näinkin. Samalla poistuisi epävarmuus yhteiskunnan tulevaisuudesta: huonosti kävisi.

Innovatiivisuus, luovuus, elämänilo ja koko maamme tulevaisuus tarvitsevat epävarmuutta. Epävarmuutta voi ja pitää hallita, mutta sitä ei pidä yrittää poistaa. Rehellinen ja oikea vastaus kysymykseen ”Oletko varma?” on aika usein ”En.” – ja sen kanssa meidän on opittava elämään.

Kopiointi kuuluu innovointiin

Meneillään on titaanien taistelu. Apple ja Samsung vääntävät kättä siitä, kumpi on käyttänyt väärin kumman patentteja. Sivusta katsoen minusta näyttää, että keskustelu on ajautunut jo aivan hakoteille, kun Apple syyttää Samsungia siitä, että tämä on orjallisesti kopioinut iPhonea. Herää kysymys, eikö mitään voi kopioida?

Taistelun lopputuloksella tulee kaiken todennäköisyyden mukaan olemaan syvällisiä vaikutuksia paitsi näiden yritysten liiketoimintaan, myös koko patenttijärjestelmään. Jupakka paljastaa patenttijärjestelmän heikkouksia ja mielestäni osoittaa, että järjestelmä on muuttumassa innovoinnin edistäjästä sen estäjäksi. Jupakkaa on käsitelty tästä näkökulmasta esimerkiksi The Economist -lehdessä.

En osaa suoraan ehdottaa mitä nykymuotoiselle patentti- ja tekijänoikeusjärjestelmälle pitäisi tehdä, mutta on selvää, että tiukempaan suuntaan ei voida mennä ilman, että siitä on vakavia haittoja. Myös se on selvää, että ainoa oikea mittaristo järjestelmän toimivuudelle on taloudellinen. Patentoinnin on oltava innovoinnin edistäjä nimenomaan siinä mielessä, että tuloksena syntyy taloudellista lisäarvoa.

Vertailukohdaksi joku asiaan vihkiytynyt voisi miettiä läpi skenaarion, jossa patentointi lopetettaisiin kokonaan ja ainoaksi suojauskeinoksi jäisi liikesalaisuus. Tällä olisi varmasti mullistava vaikutus siihen, miten yritykset ja yksilöt innovoivat, mutta ei ole itsestään selvää, olisiko lopputulos taloudellisessa mielessä nykyistä huonompi. On olemassa paljon kyvykkyyksiä ja hiljaista tietoa, joita kilpailijat eivät voi kopioida, vaikka voisivatkin monistaa myytävän tuotteen tai palvelun. Näihin panostaminen patentoinnin sijaan voisi hyvinkin tuottaa uudenlaista pysyvää kilpailuetua.

Tosiasia on, ettei kukaan innovoi mitään tyhjiössä. Jokainen innovaatio perustuu jossain määrin johonkin olemassa olevaan, kyse on vain siitä missä määrin. Tämä on mielestäni omiaan edistämään uusien innovaatioiden syntyä. Siinäkin tapauksessa, että yritys lähtee tekemään liiketoimintaa kopioimalla kilpailijan tuotteen, ei kestä kauaakaan, kun tuotetta on jo paranneltu ja kehitetty johonkin uuteen suuntaan. Kopiosta tulee uusi tuote.

Kopiointi ei siis ole pelkästään pahasta. Jopa päinvastoin: kopiointi on olennainen osa innovaatiotoimintaa.